Klassikkoteoksia

Erilaiset ’sata kirjaa jotka pitäisi lukea’-tyyppiset listat ovat viime aikoina olleet suosittu puheenaihe englanninkielisessä maailmassa. Ehkä ei-niin-hienovaraisesti ilmaistu syyllistäminen saa ihmiset lukemaan näitä listoja: kirjoja jotka ’sinun täytyy lukea tai olet jotenkin viallinen’, niin typerää kuin se sinänsä onkin. Minkälainen olisi lista suomalaiselle? Englanninkielisten maiden listoilla kun käännösklassikot ovat aika vähäisessä asemassa.

Joitakin ehdotuksia, jos näitä ei ole lukenut: Mika Waltarin monista historiallisista teoksista tunnetuin on Sinuhe Egyptiläinen, parhaita ovat varmaankin juuri Sinuhe ja Mikael Karvajalka ja sen jatko-osa Mikael Hakim. Siinä on enemmän huumoria kuin Sinuhessa, muistuttaen sellaisia veijari- ja vaellustarinoita perinteisestä eurooppalaisesta kaanonista kuten Don Quijote. Kaiken kaikkiaan 1900-luku, varsinkin sen puoliväli, oli kirjallisuuden kulta-aikaa Suomessa, mutta kyllä jo edellisellä vuosisadalla julkaistu Seitsemän Veljestäkin pitää pintansa, vain kirjoitusasu on hiukan kummallisen oloista nyt. Waltarin lisäksi kulta-ajalta pitää lukea ainakin Väinö Linnaa: Musta Rakkaus on paitsi outo lintu Linnan tuotannossa, myös lyhyt ja dramaattinen romaani. Luettuasi sen voit sanoa ainakin lukeneesi Linnaa, ja ehkä sitten pureudut Sotaromaaniinkin.

Käännöskirjallisuudesta venäläiset klassikot ovat aina olleet suomalaisille läheisiä. Dostojevksin Karamazovin veljekset on sellainen järkäle ettei siitä ehkä kannata aloittaa, mutta Rikos ja Rangaistus taas ainakin alkaa jo murhalla, eikä esimerkiksi Raskolnikovin lapsuudenmuistoilla. Vaikka synkässä kirjassa onkin yllättävän paljon mustaa huumoria, ehkä lista pitää päättää tšekkiläiseen huumoriklassikkoon Kunnon Sotamies Švejk. Tässä ei nyt ollut sataa kirjaa, mutta jonkinlainen aloitus.